Muutto, uusi ympäristö, uudet tavat, oman paikan etsiminen uudessa paikassa. Kiire päästä alkuun ja saada käytännön asiat pyörimään. Ei ollut helppoa itselleni, eikä lapsilleni. Keskeneräisten asioiden sekamelska, jossa unohtui tai jäi huomioimatta tunteet, toiveet, odotukset ja mahdolliset pettymykset.
Muutoksien ja niiden antamien toiveiden tilalle tuli pettymys, pelko ja ahdistus, sopeutuminen ei sujunutkaan toiveiden mukaisesti.
Innokas poikani alkoi pelätä kouluun menemistä. Aamuisin alkoivat vatsakivut, illalla ei uni tullut.

Selvitimme tilannetta ylä-asteen opettajien kanssa. Etsimme ratkaisua tukiopetuksesta, opiskeluun liittyvät esitelmät pidettiin pienelle opettaja ryhmälle, luokan eteen astumisen sijaan. Keskustelimme kuraattorin, opettajien, terveydenhoitajan ja jopa rehtorin kanssa. Luokanvalvoja otti asian esille luokassa, luokkahengen parantamisen merkeissä.
Kuvioihin astui psykoterapia käynnit, masennuslääkitys..
Mutta vasta päättötodistuksen saatua, tilanne helpotti. Samaan kouluun ei enää tarvinnut mennä.
Lukio, uusi koulu, uudet tavoitteet ja toiveet. Pelko ettei vieläkään sopeudu ja löydä paikkaansa ahdisti.

Ensimmäisistä itkuisista aamuista on aikaa jo lähes kymmenen vuotta. Muistelen omaa pelkoani, huoltani äitinä.
Voimattomuuden tunne oli valtava. Olin kuin kahden seinän väliin puristettu.
Toisaalta olin pakotettu toimimaan kannustavana, päättäväisenä:"Kouluun on mentävä, kyllä asiat järjestyy."
Toisaalta halusin vain ottaa pojan syleilyyn ja lohduttaa:"Kouluun ei ole pakko mennä jos pahalta tuntuu."
Järki ja tunteet taistelivat voimakkaasti keskenään. Rakkaus ja yhteiskunnan painostus vastakkain.

Vieläkin etsimme keinoja selvitä ja selvittää pelot ja ahdistuksen tunteet jotka jäivät kytemään silloin koulukiusauksen seurauksena. Sopeutumisvaikeudet, omantien löytäminen..
Vihdoinkin diagnoosina sosiaalisten tilanteiden pelko ja niihin liittyvä ahdistus.. Tilannetta on helpompi käsitellä kun tietää mistä tulee ja minne ollaan menossa.
Olemme menossa kohti sosiaalisten tilanteiden pelkojen voittamista. Ja uskon että silloin ahdistuskin helpottaa..
Omatiekin löytyy, itsevarmuus kasvaa ja pettymyksissä on helpompi selvitä.

-Äiti-
 

Kohtasin sen jo maaliskuussa, kuin vanhan tuttavan, yllättäen silmästä silmään. Se sai minut häkeltymään; ihana, julma kevään valo. Yritin muistella kauanko siitä onkaan, kun viimeksi kohtasimme. Tarkkaan en osaa sanoa, mutta pari vuotta ainakin. Aivan, muutama kevät on kulunut niin, ettei minulta ole juuri huomiota herunut vuodenaikojen vaihtumiselle. Olen väistellyt kirkasta valoa, piiloutunut aurinkolasieni taa ja etsiytynyt varjoihin. En uskonut tällaisen kevään koittavan. Että aikaisen aamun kirkkaus tuntuu lempeältä ja haluan kääntää kasvoni sitä kohti. Että huomaan uuden ruohon työntyvän roskien keskeltä kuraisesta maasta. Sieluni on levollinen, kun katselen pölyisiä hyllyjäni. Ne ovat jaksaneet odottaa. Nyt vihdoin puhdistan ne, vähän kerrassaan, rauhallisin mielin.

Tämän halusin kertoa sinulle, joka nyt elät ahdistuksessa ja epävarmuudessa. Usko siihen, että asiat järjestyvät. Voi olla että se vie aikaa, mutta jonain päivänä huomaat niin kuin minäkin, että taakkasi on keventynyt ja solmut auenneet. Tulee kevät ja kesä, jolloin valo on lempeä ja voimia-antava, uskothan niin.

Pelko astui elämääni yllättäen sinä päivänä, kun sain lääkäriltä kuulla lapseni (14 v.) tilanteesta. Hitaasti tajuntaani syöpyivät ennen kokemattomat termit: vakava masennus, viiltely, itsetuhoisuus.

Tuona syksynä huomasin koko maailmani muuttuneen peruuttamattomasti. Yritin kyllä toimia saamieni ohjeiden mukaan, elää normaalia arkea. Mutta se oli mahdotonta. Mikään ei ollut enää niin kuin ennen.

Seisoin keittiössä tarkoituksena laittaa ruokaa ja huomasin tuijottavani lamaantuneena kädessäni olevaa leipäveistä. Kylpyhuoneen peilikaapissa katseeni jähmettyi ihokarvojen poistoterään. Hätäisenä kiiruhdin lääkekaapille, mitä kaikkea hengenvaarallista sekin sisältää. Alati mietin, missä lapseni kulkee, onko hän mennyt kouluun, ylittänyt kaikki vilkasliikenteiset risteykset, ohittanut mustavetisen järvenrannan – miten ihmeessä pystyisin varjelemaan häntä maailmalta, joka suorastaan tyrkyttää vaaranpaikkoja joka tilanteessa? Miten suurena tunsinkaan syyllisyyden taakan, miten vähän osasin lastani auttaa. Oma shokkini siitä, etten ollut tajunnut lapseni hätää ajoissa, jatkui pitkään.

Lapsellani oli kuitenkin onnea päästä hoitoon ja saada apua. Tänään hän voi jo hyvin. Itse en ole vielä tilanteesta toipunut. Pelko on juurtunut syvälle sieluuni ja nousee yhä yllättäen pintaan. Olen etsinyt syitä ja selityksiä ja hitaasti alkanut ymmärtää tapahtunutta.

Vertaistuki on auttanut puhumaan kivusta, jolle ei itse ole osannut edes antaa nimeä. Olen kokenut tärkeäksi käydä läpi nämä itselleni vaikeat asiat: miksi lapseni sairastui, mitkä kaikki asiat siihen mahdollisesti vaikuttivat, mikä omassa elämässäni on sellaista, minkä voisin muuttaa paremmaksi. Haluan löytää edes pieniä vastauksia, että sitten kun elämä tuo samankaltaisia vaikeuksia tielleni, pelko ei enää lamaannuttaisi niin pahasti, etten olisi sanaton. Jotta silloin osaisin sanoa ääneen tärkeät asiat: Lapseni/ystäväni, et saa vahingoittaa itseäsi. Minä autan sinua. Voit tulla luokseni ja soittaa milloin vain, missä kunnossa tahansa. Olet minulle hyvin tärkeä ihminen. Minä rakastan sinua.

Kävelin taas kerran koiramme kanssa Puijolla. Koiramme on paimenkoira ja tarvitsee paljon liikuntaa ja toimintaa pärjätäkseen. Puijolla kävellessämme päästän yleensä koiran vapaaksi ja heittelen sille keppiä, palloa tai frisbeetä. Koira haluaa yleensä aktioida myös vastaantulijat ja viekin heti lelunsa vähänkään kiinnostavan ihmisen jalkoihin.

Eilen meitä vastaan tuli ehkä seitsemänkymppinen mies, joka jututti meitä, kun näki koirani juoksevan punaisen frisbeensä perässä. No koirahan intoutui tuomaan lelun juttukumppanilleni ja me juteltiin monenlaisista asioista leikin ohella. Sain paljon viisaita neuvoja, kuten: Syö paljon marjoja, ole iloinen, ajattele iloisesti ja puhu masentuneille nuorillesi iloisia, mukavia ja toivorikkaita asioita. Ja hän pyysi tekemään kanssaan lumienkeleitä. Hyvä mieli tapaamisesta jatkuu edelleenkin.

Suomen kieli on metka juttu. Sitä käyttää päivittäin sujuvasti mutta nyt vasta, yli neljänkymmenen vuoden jälkeen, joidenkin sanojen sisältö avautuu ymmärrykseksi. Lapseni sairastuminen masennukseen kirkasti minulle tuttavapiirini rajat aivan uudella tavalla.

Hyvänpäiväntuttavia ovat henkilöt, joille en ole voinut kertoa lapseni sairastumisesta. Heille kerron vain hyvän päivän asioita: mitäpäs tässä, kevättä kohti taas mennään… Heille en oikeastaan sano yhtään mitään. Ei huoli lapsen sairaudesta ole asia, jonka voi kevyesti heittää kaupan kassajonossa kohtaamalleen tuttavalle, hyvänpäiväntutulle. En usko, että asiaa osaisi ottaa vastaan ihminen, jolla ei ole aikaa pysähtyä ja kuunnella.

Lähipiirilleni kerron kyllä tosiasiat, tietysti. Todellisuudessa kuitenkin kevennän aika paljon painavaa asiaa, en yksinkertaisesti voi kaataa koko totuutta esimerkiksi vanhempieni hartioille. He huolehtivat jo aivan liikaa muutenkin. Yllättäen lähipiiriini on astunut joitakin henkilöitä, joita en aiemmin uskonut siihen kuuluvan. Useampia on loitontunut hyvänpäiväntuttaviin.

Lapseni koulutovereiden vanhemmille ja opettajille kerron sairaudesta, totta kai. Osaa heistäkin huomaamattani säästän rankimmilta yksityiskohdilta, heitä, joilla ei ole kosketuspintaa lapseni päivittäiseen elämään. Tässä kohdalla tuntosarveni ovat hyvin herkät. Huomaan noudattavani lapseni jengin rajoja. Koululuokan valtasuhteet hahmottuvat minulle uudella tavalla.

Onnekseni olen löytänyt myös aivan uuden ihmisryhmän, ”pahanpäivänystävät”, vertaistukiryhmän. He ovat vanhempia, joita en entuudestaan tuntenut, mutta joilla on oma lapsi, joka myös sairastaa jonkinlaista masennusta. He eivät edes tiedä millainen olen hyvänä päivänä, iloisena ja aikaansaavana. He ovat nähneet minut epävarmana, surun ja huolen musertamana, itkevänä ja ahdistuneena, pohtimassa asioita, joita en ole uskaltanut jakaa kenenkään muun kanssa. Pelko, suru, ahdistus, syyllisyys. Pahanpäivänystäväni eivät koskaan sano, että suurentelen asioita, eivät väitä, että kyllä se siitä, kun annat vain ajan kulua. He tarttuvat sanoihini, pieniinkin vihjeisiin ja ottavat ne todesta. Kuuntelevat mikä minua tänään painaa. Vaikka he eivät voi luvata minulle parempaa tulevaisuutta, ymmärretyksi tuleminen antaa ihmeellistä voimaa. Heidän kanssaan opiskelen yhä Suomen kielen kiemuroita, kuinka sanoa ja nimetä asioita, jotka useimmiten jäävät lausumatta.